Lauantain ja sunnuntain välinen yö

1.00 Olen juuri menossa nukkumaan, kun kesken täydellisen mammutteluasennon etsimisen tunnen kuinka housuihin lorahtaa jotain lämmintä ja märkää. Kiljahdan Jussille, että nyt ne vedet sitten menivät. Tungen sidettä housuihin ja Googlaan, mitä oikein seuraavaksi piti tehdä. Mauno nuolee lattialta lapsivettä ja vaikuttaa olevan hieman paniikissa.

1.45 Ohjeena on soittaa sairaalaan, kun vedet menevät. Taysin takaisinsoittopalvelun kätilö soittaa ja kysyy liudan kysymyksiä. Hän toivottaa meidät tervetulleeksi kirjautumaan sairaalaan aamulla puolen päivän jälkeen. ”Koita levätä ja ota tarvittaessa grammasta Panadolia tai suihku.”

2.30-3.30 Heräilen tunnin välein pissalle, jos olen edes nukkunut lainkaan. Muutama hento, kolmen hengityksen mittainen supistus on nipistänyt lantiolla, mutta pääosin tuntuu olevan vain pissahätä. Joka kerta kääntyessä tai seisomaan noustessa lapsivettä turskahtaa lisää. Syön hieman mustikkajogurttia ja juustoa. Mauno luimistelee olohuoneessa selvästi hieman hämmentyneenä ja pelokkaana.

4.30 Taivas vaalenee ja aurinko nousee pian. Onneksi nukahdan viimein.

Sunnuntai

9.00 Viiden tunnin unien jälkeen nousen malttamattomana laittamaan loput kamat kasaan niin itselle, Maunolle kuin vauvallekin. Lapsivettä on tullut valehtelematta kolme litraa. Tämä sinänsä on ihme, koska sitä pitäisi olla kohdussa vain alle litran verran enää viimeisellä kolmanneksella. Kokkailen aamupalaksi munaa ja pekonia sekä raskausajan himoruokia: mustikkajogurttia ja ruisleipää. Mauno kyhnyttää ihan kiinni jaloissa. Se aavistaa.

12.00 Lähdemme Taysiin näytille. On haastattelua, verikokeita ja käyrien ottamista. Kohdunsuu ei ole vielä kypsä. Lähettävät meidät kotiin lepäilemään.

15.30 Heseruokaa ja lepäilyä. Katselen, kuinka kristallit heijastavat illan valoa makuuhuoneen seiniin. Mauno ravaa jatkuvasti tarkistamassa, että olen kunnossa.

20.00 Takaisin Taysiin. Lisää verikokeita, lämmön mittaamista, sykettä. Lääkäri ultraa ja vauvan painoarvio on 3900-4000g. Saan päättää, jäänkö yöksi osastolle vai menenkö kotiin. Ehdottavat käynnistyspillereitä, joista ensimmäisen voisin saada jo illalla halutessani. Valitsen odotella vielä supistuksien käynnistymistä itsekseen ja koitan saada (viimeiset?) hyvät yöunet.

22.00 Sovimme yhdessä, että on varmaan parempi jäädä yöksi sairaalaan. Jos jotain tapahtuu niin olen jo pelipaikoilla ja yhden auton taloudessa ei tarvitse säätää aamulla näytille lähtemistä, töihin menoa ja mun hakemista kotoa kesken työpäivän, jos lähtö tulee. Jussi menee yöksi kotiin. Itkeä tihrustan lähtöä ja sitä, että joudun jäämään elämäni ensimmäistä yötä yksin sairaalaan. Syön yöpalaksi näkkileipää, jogurttia ja hedelmiä osaston jääkaapista. Unille rauhoittuminen ei ole helppoa, mutta saan onneksi nukuttua kohtuulliset yöunet.

Maanantai

7.30 Kätilö tulee moikkaamaan. Heräilin yön aikana muutaman kerran vessaan ja sitäkin useammin kääntämään kylkeä nitisevässä sairaalasängyssä. Onneksi huoneessa ei yöllä ole muita. Lisää verikokeita, lämmön mittaus, käyrät. Minkä väristä lapsivesi on tänä aamuna? (Ja miten sitä voi edelleen valua joka kerta kylkeä kääntäessä ja seisomaan noustessa??). Aamupalaksi on kaurapuuroa, juustovoileipää, appelsiinimehua ja kahvia. En jaksa syödä banaanijogurttia, mutta sitä ei kuulemma elintarvikehygieniasyistä voi enää tarjoilla uudestaankaan. Saan ensimmäisen käynnistyspillerin ja aamupalan aikaan tunnen muutaman pienen sipistuksen.

9.30 Käyrillä taas, pilleri numero kaksi. Luen viikonlopun Iltalehteä, jonka Jussi osti itselleen synnytyksen odottelun ajaksi. Nyt Jussi onkin vielä töissä ja mä koitan saada ajan kulumaan. Odottelen vaan. Lehdessä on vain masentavia uutisia politiikasta ja surmista. Muistuu taas mieleen, miksi valitsen olla seuraamatta uutisia. Yhdessä uutisessa kerrotaan, kuinka äiti on pelastanut kolmevuotiaan puuman (eläimen, ei puuman mamman) kynsistä. Vääntänyt leuat irti ja pelotellut eläimen tiehensä huutamalla. Miten sitä ihminen pystyykään välillä ihmeellisiin tekoihin.

11.30 Lounasta taas ja lisää pillereitä. Supistukset alkavat viimein, mutta ne ovat vääränlaisia. Liian epäsäännöllisiä, liian harvakseltaan. Instaan sairaalasängyssä ja ihmettelen supistuksien tunnetta. Ne alkavat kuin virtsarakosta painamalla ja jatkuvat kipeinä selkään. Huoneeseen saapuu myös uusi kämppis, joka ei puhu sanaakaan suomea tai englantia eikä katso silmiin tai vastaa tervehdyksiin. Iltapäiväkahvit, lisää ruokaa, lisää tylsää.

18.00 Odottavan aika on pitkä. Jussi saapuu töistä mua katsomaan. Menemme P-talon vanhaan kahvilaan vissylle ja jäätelölle. Valintamme on kinuski-suolapähkinä-nacho-pehmis. Pohdin, ehtiikö ikkunasta näkyvä vaahtera puhjeta lehteen ennen kun pääsen kotiin vauvan kanssa.

21.30 Syön vähän iltapalaa. Ovat luvanneet, että Jussi saa olla paikalla vähän pidempään, että katsotaan yötä vasten josko tulisi lähtö saliin. Ei tule. On supistellut jo 10 tuntia ja mulle kiinnitetään Tens-laite selkään inhottavia tuntemuksia helpottamaan.

23.30 Painun kuumaan suihkuun. Kätilö käskee olla ainakin tunnin ja niin olenkin. Laitan suihkupallin päälle roskapussin, koska en ole varma siitä, että kuinka niitä desinfioidaan. Jätän hiukset pesemättä, koska pähkäilen todennäköiseksi, että seuraavana päivänä tapahtuu ja kivunlievityksenä menen uudestaan suihkuun.

00.30 Tens-laite jää ripustamaan yöksi selkään. Heräilen välillä supistuksiin ja vessaan.

Tiistai

8.00 Saan taas käynnistyspillerin ja aamupalaa. Supistukset ovat lähes loppuneet yön aikana, mutta misoprostolikapseli saa niihin vauhtia. Lääkäri tutkii minut ja kertoo, että myöhemmin tänään lähdetään synnytyssaliin. Laitan Jussille varoitusviestiä ja hän lupaa lähteä töistä ennen puolta päivää.

12.00 Missaan juuri lounaan, kun synnytyssalista vapautuu paikka. Jussi ehtii töistä paikalle ja auto on saatu pitkäaikaisparkkiin. Kävelemme saliin numero 11. Itken vähän odotellessa. Kätilö ja kätilöopiskelija kertovat tulevasta ja mut laitetaan käyrille. He lupaavat tuoda osastolle jääneen lounaan, mutta se on jo viety pois. Saan tilalle voileivän, joka onkin viimeinen asia, jota saan syödä loppupäivänä.

14.00 Oksitosiinitippa ja antibioottia suoneen. Kätilöopiskelija saa kanyylin laitettua hienosti, mutta ei oikein osu suoneen verikokeita ottaessa. Vasta neljäs yritys onnistuu. Tulehdusarvot ovat nousseet, mutta eivät ihan dramaattisesti. Lääkäri tutkii ja haluaa laittaa alakautta vauvan päähän kiinni vointia ja supistuksia mittaavat anturit. Supistukset tuntuvat napakoina jo edellispäivästä hellänä olevaan alavatsaan ja sisätutkimus tuntuu siltä, kuin haarukalla rapsutettaisi. Kätilö käskee imeä ilokaasua, että mittarit saadaan kiinni kauhusta jäykistyneeseen alavartaloon. Ilokaasu saa pään sekaisin, mutta ei vie kipua pois. Tens-laite sykkii selässä ja boost-nappi auttaa hieman viemään pahinta huippua supistuksista.

16.00 Kätilö kieltää juomisen, kun pyydän vettä. Se ei kuulosta hyvältä, mutta alan olla jo aika pöllyissä lääkecoctailista. Oksitosiinitipan voimakkuutta lisätään. Saan kankkuun puudutetta ja kuulen, että haaveilemani vesiamme ei ole mahdollinen. Paikalle kutsutaan anestesialääkäri laittamaan paikoilleen epiduraaliin vaadittava sisäänmeno. Se halutaan laittaa ajoissa, koska painoindeksiin perustuen laittaminen voi kuulemma olla vaikeaa ja se halutaan tehdä ajoissa. Mietin sitä, kuinka Koskiklinikalla nuori tyyppi kuoli väärin tehdyn epiduraalin takia. Epiduraali saadaan paikoilleen vaivatta.

18.00 Tens-laite on pakko ottaa pois, koska boost-napin värinä katkaisee aina käyrän piirtymisen. Lisää oksitosiinitippaa. Verenpaine on laskenut niin alas, että meinaan pyörtyä vessaan. Jussi ja kätilö taluttavat mut takaisin pedille. Toivoin etukäteen olevani aktiivinen synnyttäjä, joka pomppii jumppapallolla ja syväkyykkää, mutta pystyn vain makaamaan sängyllä ja vaikeroimaan. Tulehdusarvot ovat kohonneet ja saan suonensisäisesti toista antibioottia. Supistukset piirtyvät käyrälle satasen voimalla ja tuntuu, että taju lähtee. Pyydän laittamaan epirudaalia. Sen vaikuttaessa saan myös katetri-pussin, koska vessakäynti on todettu vaaralliseksi.

20.00 Oksitosiinitippa lopetetaan hetkeksi. Saan lisää ensimmäistä antibioottia. Lääkäri tutkii taas. Olen auennut kolme senttiä ja kaula on sulanut pois. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Ensimmäisen epiduraalin vaikutus on lakkaamassa ja tunnen taas supistuksien kipeytyvän. Haaveilin, että olisin ehtinyt hieman nukkumaan, mutta epiduraalin laitosta aina ensimmäinen puoli tuntia mitataan verenpainetta ja sen jälkeen on lääkärin tutkimuksia ja uni jää haaveeksi. Olen kuitenkin niin pöllyissä, että silmät eivät pysy auki.

22.00 Saan kolmannen epiduraalin. Käsivarsi on ihan tunnoton, kun verenpainetta on mitattu vuorokauden sisään enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä, useita kymmeniä kertoja. Kohdunsuu on auennut kolmeen ja puoleen senttiin. Lääkäri ei näytä tyytyväiseltä. Vauvan syke näyttää laskevan aina supistuksien kohdalla ja kätilö ja lääkäri ovat huolissaan tulehdusriskistä. Vesien menosta on kohta kolme vuorokautta.

23.30 Lääkäri tulee synnytyssaliin ja kertoo, että jäljellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sektio. Vauvan syke ei kestä supistuksia ja tulehdus on voimistumaan päin. Puhkean itkuun, koska sektioon joutuminen oli ainut asia, jota en missään nimessä halunnut. Ajatus leikkauksesta kammottaa, siitä toipuminen vielä enemmän. Jussi on jo aavistanut sektion useita tunteja aiemmin ja koittaa nyt rauhoitella mua. Leikkaustiimi soitetaan paikalle ja heidän saapumisessaan kestää noin puoli tuntia. Mua ja leikkaussalia aletaan valmistelemaan.

Jussi laittaa tavarat kasaan. Mun itku ei lopu ja sen seuraksi tulee hallitsematon vapina. Ymmärrän, että leikkaus on nyt pakkorako ja että omat voimani ovat todella vähissä. Hampaat kalisevat, jalat vatkaavat sairaalasängyn patjaa vasten ja olkapäät tärisevät. Koitan hengittää ihan rauhallisesti, mutta vapina ei vain lakkaa.

Keskiviikko

00.30 Mut kärrätään sairaalasängyllä leikkaussaliin. Jussi jää vielä ulkopuolelle pukemaan kaapua ja hattua. Mulla on niin huono olo, että ei ole koskaan missään tilanteessa ollut. Mietin, että mahtaako viilto edes osua, kun tärisen niin paljon ja mitä tapahtuu, jos oksennan kesken leikkauksen. Itken hysteerisenä leikkaustiimille, että mua pelottaa kovasti. He rauhoittelevat mua ja esittäytyvät. Kirurgi on tehnyt hommia 15 vuotta ja muutkin kertovat olevansa tosi hyviä työssään. Mietin sitä, kun luin netistä, että leikkauksissa voidaan onnistua paremmin, jos tiimillä lukee etunimet hatuissaan. Se saattaa säästää tärkeitä sekunteja, kun ei tarvitse muistella nimiä. Täällä leikkaussalissa kenenkään hatussa ei lue mitään, mutta jokaisella on rinnassaan nimikyltti.

1.00 Jussi tulee leikkaussaliin kaapu ja hassu hattu päässä. Hän istuu vasemmalla puolellani. Pyydän painamaan täriseviä olkapäitäni laveria vasten, mutta apu on vain hetkellistä. Saan leikkaustujun annoksen epiduraalia ja koko alavartalosta lähtee tunto. Pystyn heiluttamaan varpaitani, mutta polvet eivät enää liiku. Tunne on ihan kamala. Ymmärrän mitä tapahtuu, mutta en pysty reagoimaan vartalollani. Kädet liikkuvat, mutta puudutus kihelmöi sormenpäitäkin. Lääkäri kertoo nipistävänsä mua kovaa vatsasta, mutta en tunne mitään. Hän kysyy, että aistinko kylmällä sivelyn. Tunnen, että jotain tapahtuu vatsan alueella, mutta siihen se jääkin.

Rintojen kohdalle telineeseen asetetaan sininen paperilakana. Saan olkapäälleni pahvisen oksennusastian varmuuden vuoksi, koska olo on niin huono. Jussikin tulee sen toiselle puolelle pitämään mua kädestä. Pelkään, että näen jotain salin katossa olevan leikkauslampun kautta. Leikkaustiimi kertoo tekevänsä viillon.

1.30 Minuutti viillon tekemisen jälkeen vauva on ulkona. Vauvan napanuora on kaksi kertaa pään ympärillä ja loput henkseleinä. ”Tyttö tuli”, kertoo joku. ”Onko vauva terve?”, toistelen sopertaen. Istukka irtoaa. Napanuora katkaistaan ja sidotaan. Joku näyttää lakanan taakse pientä punaista nyyttiä. Vauva päästää pieniä ääniä. Jussi lähtee vauvan kanssa heräämöön.

Leikkaushaavaa aletaan ompelemaan kasaan. Verta kuivataan sisältä. Luen myöhemmin hoitopalautteesta, että menetin leikkauksessa 950 g verta. Leikkaustiimi laskee instrumentit, että sisään ei ole jäänyt mitään. He juttelevat samalla rauhallisesti keskenään. Mulla on aivan järkyttävän huono olo. Edellisestä ruokailukerrasta on yli 12 tuntia ja juomattakin olen ollut kymmenen. Pyydän vettä ja saan vastauksena varoituksen, että siitä voi tulla vielä huonompi olo. Olkapäät ja kädet vatkaavat edelleen hallitsemattomasti. Pyydän nähdä istukan. Hoitaja kertoo, että sen näkemisestä voi tulla vielä huonompi. ”Ei hätää, olen ollut lihatiskillä töissä”, kerron polleana. Istukka painaa 650 grammaa ja näyttää hieman samalta kuin raaka naudan maksa. Napanuora ja kalvot lötköttävät sen päällä metallisessa, pavun muotoisessa astiassa.

2.30 Kaikki on valmista. Leikkaustiimi onnittelee jokainen yksitellen vauvasta. He hymyilevät rohkaisevasti. Sektioon määrännyt lääkäri pölähtää jostain paikalle. En tiedä, onko hän osallistunut leikkaukseen vai saapuiko hän juuri. Kaikki on mennyt hyvin, lääkäri vakuuttaa.

Mut työnnetään virvoitteluhuoneeseen. Iloitsen hetkellisesti siitä, että mua työnnetään sairaalasängyllä. Se tuntuu jotenkin tosi mahtavalta, kuin olisin pieni lapsi ja vaunuissa. Tulee mieleen myös se mainos, jossa juodaan tulo- ja lähtökahveja sairaalasängyissä. Virvoitteluhuoneessa vauva puristaa tiukasti nyrkissään rintakarvoja Jussin paidan sisällä. Viimeisin ennen leikkausta vuorossa ollut kätilö touhuilee huoneessa. Kuulen vauvan mitat ja Jussi näyttää tyttöä ylpeänä. Mun silmät eivät pysy auki vaikka tahtoisin. Saan viimein vettä. Kätilö varoittaa juomasta liikaa, että ei tule huono olo. Uskon oman juomattomuuteni olevan huonon olon suurin syy ja vedän rapisevista pienistä muovimukeista vettä pillillä. ”Saanko vielä lasillisen?”

Kätilö ojentaa mulle vauvaa sänkyyn. Olen tilanteessa kuin tarkkailijana. Vauva nostetaan kainaloon ja tissi kaivetaan esiin. Jussi ja kätilö auttavat nänniä suuhun. Vasemmassa kädessä hurisee verenpainemittari tunnin putkeen ja kanyyli on tiellä oikeassa kädessä. On vaikea ymmärtää, että vauva on viimein syntynyt. Pyydän kätilö kertomaan jotain rohkaisevaa sektiosta ja siitä toipumisesta.

4.30 Kahden tunnin tarkkailujakson jälkeen kaikki on kunnossa mulla ja vauvalla. Jussi on saanut onnittelukahvit ja voikkoleivän, mä en edelleenkään muuta kuin vettä. Vauva makaa rinnalla ja mun silmät eivät pysy millään auki. ”Oletko koskaan nähnyt mua näin pöllyissä?”, kysyn Jussilta. Laukut nostetaan sairaalasängyn jalkopäähän ja ponnaripäinen kätilö lähtee kuljettamaan meitä osastolle. Kaiken sumun keskellä nautiskelen toistamiseen siitä, miten mahtavaa sairaalasängyllä työntäminen on.

5.00 Olemme olleet melkein vuorokauden putkeen Jussin kanssa hereillä. Osastolla 2B pääsemme perhehuoneeseen numero 2. Osaston kätilö auttaa vauvalle tissiä suuhun. Simahdan vauva kainalossa, vaikka se on kaikkien ohjeiden vastaista. Aamun ensimmäisen kierron kätilöt vähän ihmettelevät sitä, mutta mä olen yksinkertaisesti simahtanut. Vauva siirretään omaan sairaalasänkyyn nukkumaan.

Loppusanat:
Kaikkiaan synnyttäminen oli todella rajua hommaa ja mikään ei lopulta mennyt ennakkoajatuksien mukaan. Synnytyspalautteessa annoin arvosanaksi kokemuksesta kuitenkin kahdeksikon. Sain koko ajan hyvää hoitoa, tunsin olevani turvassa ja päätökset olivat välttämättömiä. Ennakko-odotuksista huolimatta sektio meni hyvin ja palautuminen on alkanut loistavasti. Kestin kipua paremmin kuin uskoin.

Ja sitten tietysti se palkinto.
Meidän vauvamme. ♡