Tulevaisuuden työelämä

Tiedättekös. Minä unelmoin siitä, että voisin tehdä vain kuuden tunnin työpäiviä. Mahdollisesti jopa vain neljänä päivänä viikossa, jotta yhden arkipäivän voisin omistaa intohimoprojekteille – asioille, jotka innostavat, ovat uusia, tuovat mielihyvää ja onnistumisen riemua.

Olin järjestämässä tänään tulevaisuuden työelämää käsittelevää workshoppia, jossa oli harmillisen vähän osallistujia – erityisesti ottaen huomioon asian tärkeyden ja vetäjien ammattitaidon. (Kiitos huikeasta sentistä Jussi ja Taru. Muille häpeäsormen heristelyä: Olisi kannattanut tulla!) Tästä huolimatta tai ehkä jopa lopulta sen takia, kävimme pienellä porukalla mahtavan mielenkiintoisen ja syväluotaavan keskustelun siitä, mitä kaikkea positiivista, työpaikkoja ja työhyvinvointia lisäävää voitaisiin saada aikaan, jos edes jotain kankeita rakenteita poistettaisiin.

Jos aamuruuhka poistuisi, kun työmatkaliikenne hajautuisi 7.45-8.15 väliltä esimerkiksi seitsemän ja neljäntoista välille. Jos kellokortin leimaamisen sijaan tarkasteltaisiinkin sitä, että mitä henkilö saa aikaan. Painotus ei olisikaan enää siinä, että istuuko officella pelaamassa Bubble shootteria 15.59 asti, koska fyysistä läsnäoloa pidetään olennaisena mittarina.

Paikalle saapuminen ei tarkoita tuottavuutta. Joskus hyvä idea syntyy kahdessa minuutissa. Kaikki meistä eivät ole parhaimmillaan ennen kymmentä aamulla, klo 8.00 alkavista kokouksista puhumattakaan. Olisi paljon järkevämpää toimintaa, että suurin osa ihmisistä ei yrittäisi Viinikan liikenneympyrästä keskustaan saman puolen tunnin sisällä. Kukaan ei pysty päivästä toiseen tekemään tuottavaa ja järjellistä ajatustyötä tai luovaa toimintaa kellon ympäri.

No, yrittäjien lisäksi korkeakoulun lehtorit ovat monesti varsin etuoikeutetussa asemassa oman työajan suunnittelemisen ja vapauden suhteen. Mikä onkaan se mahti, joka on silti saanut minutkin alistumaan pieneen nurkkaan? Mikä on syönyt rohkeuteni muuttaa asioita edes omalta osaltani? Kyllä pisti harmittamaan, kun yhtäkkiä huomasin olevani ihan samanlainen kuin jokainen muukin omassa juoksupyörässään vispaava suoritushullu. Ihan yhtä henkisten muurien lamauttama, ihan yhtä omaa työajanseuranta-appiaan kyttäävä tylsimys.

Ja nyt kyllä aion tehdä jotain. En ihan vielä tiedä, että mitä, mutta varmuudella jotain. Ajatella omat toimintatapani uusiksi, murtaa ne yhteiskunnan luomat ajatukset siitä, että ihminen on tuottava, kun se istuu 8-16 betonisessa laatikossa ja rapistelee näppäimistöään.

Ehkä menenkin töihin vasta kymmeneen. Ehkä yritän kehittää järkevämpiä ja tehokkaampia toimintatapoja. Ehkä opettelen olemaan tuntematta syyllisyyttä siitä, jos fiksummin toimimalla saan asiat valmiiksi pienemmässä ajassa.

Että sellaista mietin tänään.