Neljä vuotta sitten oli ihan tavallinen päivä.
Heräsin, pesin hampaat, menin töihin ja ruokatunnilla hakemaan uutta passia. Se, että ruikutin universumilta itselleni miestä ei myöskään eronnut millään tavalla muista päivistä. Mutta tuona päivänä maailma yhtäkkiä liikahtikin oikeaan suuntaan.
Jos jokainen rakkaustarina on oma kirjansa niin seuraavaksi kertomani juttu olkoon mun ja Jussin tarinan prologi tai Hobitti. Joku sanoo sattumaa, mutta minä sanon: kohtaloa!
Jussin kanssa tapasimme ensimmäistä kertaa naistenpäivänä keväällä 2014, mutta tarina alkaa oikeastaan jo kauempaa. How I met your mother-tyyliin menimme monta kertaa toistemme läheltä, mutta ohitse, ennen sitä. Aloitetaan siis ihan alusta.
Syksyllä 2012 olin juuri aloittanut opena Sammonkadun kauppiksella. Asustelin vielä keskustassa ja ajelin pikku Fiestallani töihin ja takaisin. Siinä oikeastaan olikin kaikki, jota tuona syksynä töiltäni ehdin. Olimme lähdössä marraskuussa tyttöjen matkalle Kööpenhaminaan ja viime tipassa huomasin, että passi on mennyt vanhaksi. Poliisilaitokselle aika varaukseen ja tietysti viimeisenä mahdollisena päivänä ruokavälkällä ensin passikuvaan ja sitten jättämään paperit. Vuoroa odotellessani pohdin sinkkuelämääni ja päätin, että nyt tarvitaan joku tavoite. Istuin kulmat kurtussa ja pyysin koko tahdonvoimallani, että universumi lähettäisi mun tielleni tulevan aviomieheni. Nappasin tilanteesta kuvan Facebookkiin, jossa kerroin, että tavoitteenani on saada seuraavaan passiin viiden vuoden päähän uusi sukunimi.
Olin erittäin tosissani.
Mutta sitä en kyllä arvannut, että universumi pistikin heti toimeksi!
Nimittäin hetkeä myöhemmin, tuona täysin samana iltapäivänä 24.10.2012, saman kaupungin toisella laidalla käräjäoikeuteen kirjattiin erään parin avioerohakemus. Niin mystistä kuin se onkin, Jussi oli toinen nimistä tuossa paperissa.
Universumi siis liikautti asioita eteenpäin varsin ripeällä tahdilla ja jo saman päivän aikana. Mutta edelleenkään meistä kumpikaan ei vielä tiennyt toisistaan – ei vielä pitkään aikaan.
Tuli saman vuoden pikkujouluaika ja sain kutsun saapua ystävän työpaikan juhlien loppupuolelle kuokkimaan. Saavuinkin paikalle, mutta vain kuullakseni, että juuri muutamaa minuuttia aiemmin paikalta oli poistunut joukko poikamiehiä kohti O’Connelsia. Yksi näistä poikamiehistä oli Jussi, ja minut paikalle kutsui Laura, joka yli vuotta myöhemmin päätyi kohtalon apulaisena järjestämään sokkotreffimme.
Joulukuussa 2013 oli maailmankaikkeuden seuraava törmäytysyritys. Laura oli työporukalla Ratinassa katsomassa Winter Classicia ja pyysi mua liittymään sen jatkoille seuraan – lupaillen paikalla olevan miehiä ja olutta. Mietin, josko olisi pitänyt lähteä – voisihan paikalla olla tuleva mieheni. Hetkellisesti pettyneenä elämään (ja tyhmiin miehiin), päätin kuitenkin jäädä kotiin. Koska ”miten siellä juuri tänään muka joku erityinen olisi”. Mutta Jussi oli.
Tammikuussa 2014 mulla alkoi epätoivo jo hieman iskeä. Olinhan tehnyt Facebookissa varsin reteän lupauksen, että syksyllä 2017 passia uusiessa mulla olisi eri sukunimi. Pitänee tosin sen verran kehua, että homma oli kyllä edennyt hieman ilman miestäkin, koska olin kaksissa häissä saanut kiinni morsiuskimpun. Sulhanen tai edes sulhaskandidaatti kuitenkin vaikutti olevan aika olennainen osa projektiani, joten päätin pistää toimeksi ja kyselyitä hyvistä miehistä liikkelle.
Yllätyksekseni eräänä sunnuntaina tammikuun lopulla, kun istuimme sushilla Kuninkaankadun pienessä ravintolassa, Lauran päässä syttyi yhtäkkiä lamppu. Hänhän tuntee yhden Jussin. Tehän olette jo melkein tavanneet. Jussi on kyllä eronnut jonkin aikaa sitten. ”Eronnutta mä en kyllä ota”, sanoin tomerasti. Mutta sitten Laura näytti kuvan, jossa Jussilla oli vino hymy ja päässään hassu rugby-kypärä.
Lopulta vaihdoimme ensimmäiset viestit keskenämme 24.2.2014, päivälleen tasan vuosi ja 4 kuukautta mun passihakemuksestani. Bussissa matkalla ensimmäisille treffeille muutamaa viikkoa myöhemmin kirjoitin tytöille, että mulla on sellainen fiilis, että maailma ei ole tämän kohtaamisen jälkeen enää samanlainen kuin ennen. Eikä se ollutkaan.
Ja nyt neljä vuotta myöhemmin, tässä sitä ollaan!
Uuden sukunimen suunnitelma ihan hyvässä vauhdissa ja kerrottavana semisti kohtalollinen tarina meidän tapaamisestamme. Siksi tämän tekstin myötä haluankin antaa toivoa kaikille sinkuille ja eronneille. Universumilla on suunnitelma just sua varten, vaikka joskus sen täytäntöönpanoon voi mennä vuosia.
Toisinaan mennään ensin liukuportaissa ristiin monta kertaa, mutta ”hän on jo matkalla, hän on tulossa!”
Ihana tarina! <3 Itse uskon vakaasti myös siihen, että minun ja miehen tapaamisessa oli kohtalo pelissä. Niin monen kiemuran kautta me tässä nyt yhdessä olemme. Universumilla on suunnitelma. 😉