Nurmijärven kirkonkylän hautausmaa. Lohko 5B, rivi 18, paikka 11-12. Kaunis luonnonkivi istuu puolukanvarpujen, jäkälän ja kanervien keskellä. Posti ei sinne kulje, mutta se on iskän lopullinen osoite.
Toukokuinen keskiviikko puolentoista vuoden takaa on yksi elämäni tasapainoa eniten järkyttänyt yksittäinen hetki, päivä tai kuvaavammin sanottuna ajanjakso. Muistan pää painettuna pihalla seisoneen ruumisauton kuljettajan, surulliset poliisit olohuoneessa, sen kauhun ja järkytyksen väristyksen, joka kulki koko ruumiin läpi vielä kuukausia myöhemmin, kun yhtäkkiä muisti: minun isäni onkin kuollut. Muistan, kuinka lohduttomana halasin hautajaisiin saapuvia perhetuttuja, ystäviä ja naapureita.
Koko kesä meni sumun vallassa. Tutut ja tuntemattomat halusivat antaa suruvalittelunsa. Sain ihania ja koskettavia viestejä ihmisiltä, jotka olivat kokeneet saman. Työkaverit kertoivat omien vanhempiensa menettämisestä. En missään elämäni vaiheessa ole yhtä paljon halannut ihmisiä.
Moni näytti odottavan, että itken joka kerta – vaikka olin jo lopen kyllästynyt itkemään. Itkemättömyys ei tarkoittanut, että en olisi surullinen tai että en välittäisi. En vain enää kertaakaan jaksanut pyyhkiä levinneitä ripsareita tai niistää punaista nenääni. Vinkkinä myös osanottoaan kertovalle: joka hetki ei ole sovelias kuolemasta puhumiselle. Hedelmäosastolla tai bussissa voi olla se päivän ainoa hetki, jolloin kurja kuolema ei ole menetyksen kokeneen mielessä.
Tehtiin perunkirja. Naapurit ja kylänmiehet kantoivat leskeksi jääneelle äidilleni sieniä ja hirvenlihaa. Piti lakkauttaa pankkitilejä ja maksaa laskuja. Vaaleasta koivusta tehty uurna matkusti Vatialan krematoriosta etupenkillä Nurmijärvelle. Yksi siskoista sai noitarummun, veli kitarat. Käytiin läpi papereita. Loputtomasti, loputtomasti papereita ja muistoja. Äiti muutti pois edellisen viidentoista vuoden kodista. Tyhjennettiin huoneita, itkettiin ja huudettiin. Loputtomasti, loputtomasti jätesäkkejä ja muistoja. Ironisesti muuttoruokana söimme vuorotellen iskän 60-vuotissyntymäpäivien hirvikeittoa ja hautajaista jäänyttä hernesoppaa. Uurna tarkkaili muuttoa lipason kulmalta.
Syyskuun viimeisenä päivänä laskimme uurnan Nurmijärven kirkonkylän hautausmaalle. Kaunis luonnonkivi löytyi Teiskosta. Suunnittelimme yhdessä sen eteen metsäisiä kasveja ja sisko osti uudelleenkäytettävät lasiset hautalyhdyt. Keväällä jäkälän eteen kasvaa lumikelloja. Olisimme halunneet skilloja, joiden kasvamista iskä ihaili aina pappilan eteläseinustalla keväisin.
Suntio soitti kelloja ja laskin uurnan kapeilla, valkoisilla naruilla monttuun. Sisko lapioi päälle multaa. Kun pääsimme takaisin mökille, tuvan radiossa soi hiljaisella Erinin Elämä on laina.
Omalta kohdaltani surun käsittely on vielä kesken. Näen usein iskästä unta. Hän ilmestyy unissa arkipäiväisiin tilanteisiin mukaan ja koittaa komennella. Kauppareissulle, saunan eteiseen tai syntymäpäiväjuhliin. Itkeä vollotan hallitsemattomasti kirkossa, sekä elokuvissa, jossa joku kuolee. Yllättävästä menetyksestä aiheutunut suru on kuin musta tahra sielussa. Se on nyt osa minua.
Liitän loppuun vielä saapumisohjeet, jos tunsit iskän ja haluat käydä häntä muistelemassa. Kirkolle noustaan Myllykukon rampista ja lähin parkkipaikka on kappelin edessä. Hautapaikalle löydät kävelemällä eteenpäin siunauskappelin vasenta puolta. Hautapaikka on lammen kohdilla, sen oikealla puolella, kuitenkin edelleen lähellä kappelia. Lasisiin hautakynttilöihin tai lyhtyyn voi tuoda mukanaan oman kynttilän.
Lepää rauhassa, iskä.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.