Kaivelin männäviikolla syvältä internetistä aiheita hauskoille ja nokkelille blogipostauksille. Kaikenlaisia oli tarjolla, mutta tällä kertaa päätin tarttua ”Minun ensimmäiseni”-aiheeseen, koska se herkullisuudessaan sai kirjoitussormeni heti hökölle. Ensimmäisiä kertoja on ollut niin hurjasti ja niitä toivottavasti on tässä elämässä myös vielä tulossa monia ja taas monia. Tässä kuitenkin listaa elämäni legendaarisimmista ensimmäisistä.

Ensimmäinen cribsini

Ensimmäinen cribsini. Tämä olisi mahdollista aloittaa tylsällä kertomuksella siitä, että asuin elämäni ensimmäiset vuodet Espoon Karakalliossa ison kerrostalorykelmän keskellä. Tänään en kuitenkaan kerro siitä, vaan olenkin valinnut näkökulmaksi ensimmäisen paikan, jossa asuin abivuoden jälkeen ihan itsenäisenä todellakin täysin aikuisena naisena.

Ja tämä onkin varsin legendaarinen paikka!

Kirjoituksien ja Särkänniemessä vietetyn kesän jälkeen lähdimme neljän tytön voimin Galwayhin Irlantiin töihin. Siellä ihka ensimmäinen kotimme oli Canal streetillä himouskovaisen mummon takapihalla olevassa homeisessa piharakennuksessa. Mummon ovikello soitti katolista messukutsua, kun kävimme kerran viikossa pyhäpuvut päällä maksamassa käteisellä vuokran. Sähkökin tuolla murjussa toimi kahden euron kolikoilla. Säästäväisinä suomalaisina pidimme usein ulkovaatteita päällä sisällä. Toisinaan jouduimme myös lämmittämään itseämme sisäisesti viinillä. Tuohon aikaan televisiosta tuli aina Call on me:n jumppavideo, OC ja Frendien uusintoja.

Ensimmäinen autoni

Ensimmäinen autoni oli uskomattoman legendaarinen -88 vuosimallin Nissan Micra, jonka iskä osti viidelläsadalla eurolla keväällä 2003, koska hänen suurena suunnitelmanaan/ unelmanaan oli näin välttyä lasten kuskailulta vastaisuudessa. Micra oli väriltään haalistuneen sininen ja sen oikea sivupeili oli hieman irti, koska peruutin sen matematiikan preliminäärin aamulla autotallin lukkoon. Ohjaustehostinta tai ilmastointia se ei ollut nähnytkään, mutta mimmikippi kyllä löytyi. Mimmikippihän tarkoittaa retroautoissa oven puolella sijaitsevaa vipua, josta saa yhdellä nykäisyllä penkin kaadettua makuuasentoon. Loput varmaan pystyttekin itse päättelemään. Micra-parka Sisu-pihvi-rekkamiesruokalan tarroineen joutui autojen taivaaseen syksyllä 2005, kun se ei mennyt enää läpi edes Ruoveden takana sijaitsevan katsastusaseman humoristiselta virkailijalta. Nyyh.

Ensimmäinen työpaikkani

Olen pienestä saakka tehnyt orja-henkisiä keikkahommia esimerkiksi renki-poikana, metsän istuttajana, messuemäntänä, siivoojana, isosena, tukkilaisnäytöksen kämppäemäntänä, Tupperware-konsulttina ja lastenvahtina. Virallista ensimmäistä palkkatyötä kysyttäessä mainitsen kuitenkin yleensä täysi-ikäisyyskesän pestin hautausmaalla. Kesä oli ihan mielettömän kuuma ja kuuntelin Valitut palat-tilaajalahjana saadusta kannettavasta miniradiosta kuulokkeilla YleX:ää. Siellä soi putkeen PMMP:n rusketusraidat ja Beyoncen Crazy in love. Niiden tahtiin nypin rikkaruohoja. Hautausmaalla ei kehdannut ihan bikineissä kitkeä, joten pukeuduin kesän ajan mitä epämääräisimpiin vaaleisiin puuvillapaitoihin. Yhtenä päivänä kukkapenkistä löytyi vanha sukka, jonka sisällä oli luu. Taukokopissa pelattiin aina ristiseiskaa.

Ensimmäinen kännykkäni

Oi muistatteko yhdeksänkymmentäluvun lopun? Fubu-housut, Filan paidat, skeittikengät, Fruit of the loomin hupparit ja glitterimeikit? Seiskan jouluna armon vuonna 1997 olin päättänyt hankkia itselleni oman luurin. Luokan Juholla oli jo sellainen ja välitunneilla oli niin kova jono matopelin pelaamiseen, että en koskaan ehtinyt sitä kokeilemaan. Kirjoitin kummeille ja isovanhemmille varsin kohteliaat ja tunteisiin vetoavat kirjeet, että jos he ovat aikoneet edes pienen pientä lahjaa minulle hankkia, olisi heidän hyvä edes harkita tuon lahjan toimittamista rahana. Mukaan liitin Radiolinjan mainoksesta leikatun 5110 kuvan. Kävi niin, että kirjeen saaneet höllensivät kukkaronsa nyörejä ja sain kuin sainkin kasaan juuri viisykskymppiin vaaditun summan. Ylpeänä menin ostamaan tuota luuria, keltaisilla kuorilla tietysti. Valitsin myös puhelinnumeroa varsin hartaasti. Myyjä naureskeli, että ota nyt vaan joku niistä, mitä väliä, kun kuitenkin numerot ihmisellä vaihtuvat elämässä.

Mutta tiedoksi vaan, radiolinjan öykkärimyyjä: mulla ei ole vaihtunut. Numeroni on edelleen tuo kaksikymmentä vuotta sitten muovitaskukansiosta valitsemani. Joskus ensimmäinen voi siis olla myös viimeinen.