Helatorstain aatto oli poikkeuksellisen lämmin. Mä olin lähtenyt aamulla pyörällä töihin vuoden toista kertaa. Luonto näytti siltä kuin olisi huhtikuun alku, mutta aurinko paistoi kuumasti. Puut olivat nupulla.
Töissä katseltiin opiskelijoiden loppunäyttöjen esityksiä ja syötiin lukuvuoden loppumisen kunniaksi jätskit. Vaihdoin työpistettä kesken päivän ja pikkusisko oli sillä aikaa soittanut kolme kertaa. ”Istu alas”, se sanoi, ”iskä on kuollut”.
Matka Teiskoon ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Kotipihalla odottivat hautaustoimiston mies ja nainen mustissaan, päät painuksissa. Ne halusivat kätellä ja kertoa osanottonsa. Olohuoneessa seisoi kaksi nuorta poliisia lakit kädessään. Iskä makasi olohuoneessa paareilla. Se näytti nukkuvalta – ja yhtäkkiä niin vanhalta. Olkapäässä oli kiinni anturi.
Polvistuin paarien viereen ja itkin. Äiti tuli lähelle ja silitti iskän poskea, kuin näyttääkseen esimerkkiä. Ajatukset kuolleen koskemisen kummallisuudesta häipyivät samalla hetkellä. Rakasta ihmistä tahtoi vielä kerran lempeästi koskettaa. Poski tuntui sileältä. Katselimme äitin kanssa portailla, kun ruumisauto kaartoi hiljaa pihasta.
Loput siskoista saapuivat kahdessa osassa autoilla vähän myöhemmin. Pikkuveli painui lämmittämään saunaa, eikä sanonut sanaakaan. Piti lähteä viemään tieto lähisuvulle Ruovedelle. Jussi lähti kuskiksi mulle ja äitille. 89-vuotias mummoni reagoi suru-uutiseen karjalaiseen tyyliin. ”Mitä järkeä tässä enää on, kun oma lapsi kuolee!”, hän huusi ja polki jalkaa niin, että soi.
Ulkopöytä grillin vieressä oli iskän lempipaikka. Siinä se aina istui huhikuusta lokakuuhun, grillasi ja luki lehtiä vanha ruudullinen savottatakki päällään. Sanoi, että siitä avautuu Euroopan hienoin näköala Kirkkojärvelle. Siihen kokoonnuimme myös kaiken tapahtuneen jälkeen illalla porukalla syömään ja kaikki tuntui hetken melkein tavalliselta.
Mä menin saunarantaan katsomaan auringonlaskua yksin. Sain perheeltä luvan kirjoittaa tiedon tapahtuneesta julkiseksi. Totesimme, että on parempi, kun ihmiset kuulevat heti. Suruvalitteluita, muistoja iskästä ja viestejä tutuilta tuli muutamassa päivässä sosiaalisen median kautta yli 300 ja meille lapsille puhelimiin jokaiselle erikseen varmaan parikymmentä. Perhetuttujen lapset varmasti miettivät, kuinka läheltä liippasi – kaikkien isät kun ovat kuusissakymmenissä. Äiti istui puhelimessa viikon. Aikuiset miehet soittivat ja itkivät. Siunaustilaisuuden ja muistotilaisuuden suunnittelut pyörätivät käyntiin. Sunnuntaina äiti lähetti kaikki kotiin.
Surun hetkellä yhteisö riensi apuun. Siunaustilaisuuteen ilmoittautui neljä eri soittokokoonpanoa, urkuri ja perhepappi. OT:n miehet tulivat tekemään iskältä kesken jääneet halkotalkoot loppuun. Vanhat opiskelukaverit pistivät pystyyn muistotilin. Ruovesilehden oikolukija tarkisti mun opinnäytetyön kieliasun, joka iskän oli ollut määrä tehdä seuraavalla viikolla. Siitä tuli hyvä mieli, että niin moni halusi muistaa ja auttaa. Konkreettisista teoista oli eniten iloa, voivottelusta en pitänyt. Tuntui, että moni odotti näkevänsä mun itkevän, mutta aina en halunnut.
Meidän perheen yhteinen toive oli saada hautajaiset jo seuraavan kokonaisen viikon lopulle. Kaikki touhusivat järjestelyissä mukana. Byrokratian määrä yllätti. Tarvitaan kuolintodistus, sukuselvitykset kaikilta asuinpaikkakunnilta, ruumiinavaus ja hautauslupa. Firman tili piti jäädyttää, kun ainoa nimenkirjoitusoikeuden omaava henkilö ei enää ollutkaan olemassa. Pankkiaika asian selvittämiseksi piti perua, kun vielä yli viikko tapahtuneen jälkeen iskä oli maistraatin kirjoissa elävä. Vralliset dokumentit liikkuvat edelleen etanapostilla. Piti lähteä selvittämään vakuutuksia, lesken eläkettä ja sitä, saako yrittäjän kuollessa puoliso jotain vuosien varrella maksetuista yelleistä.
Piti valita uurna, jotka kaikki olivat kalliita, rumia ja uskonnollissävytteisiä. Puolet hautajaisbudjetista meni siihen, kun julkaisimme kuolinilmoitukset lehdessä. Päädyimme laittamaan siihen värssyksi katkelman laulun sanoista, jota iskä esitti lähivuosina kaikissa hautajaisissa.
Siunaustilaisuutta edeltävänä päivänä kävimme vielä sairaalan kappelissa. Iskän toiveena oli lähteä raakalauta-arkussa. Lapsuudenkaveri rakensi arkun, lunastaakseen nuoruudessa tehdyn lupauksen. Se tervattiin. Iskälle puettiin päälle suosikki flanellipaita, pitkät kalsarit ja villasukat. Äiti laittoi arkkuun tyynyn, jossa oli silitetty valkoinen pitsiliina ja iskä peiteltiin omalla torkkupeitolla. Koko kappeli tuoksui tervalta, nuotiolta ja metsältä – iskän vaatteiden ominaistuoksulta.
Matkalla siunaustilaisuuteen kuuntelimme autossa läpi Irwinin vanhaa tuotantoa. Iskä osasi laulaa samalla honottavalla tyylillä. 18-vuotiaana meinasin pudottaa Alepubissa maahan juuri ostamani lärvilautasen, kun ämyreistä kajahti ilmoille Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan. Luulin, että löytäisin takaseinältä isäni hoilaamassa karaokea. Laulaja olikin oikea Irwin levyltä.
Siunaustilaisuudessa itku tuli heti, kun näin ensimmäisten joukossa siskon kummitädin. Mustia vaatteita ja punoittavia silmiä valui Ruoveden kirkkoon liki 150. Halasin kirkkoon saapuvia, itkin läpi koko seremonian. Laskin arkulle lemmikkejä nyyhkytin: ”heippa sitten, iskä”. Nelinkertainen mieskuorokvartetti Ylioppilaskunnan laulajia asettui arkun ympärille puolikaareen ja lauloi Kuusiston Siunaa ja varjele meitä. 19-vuotias pikkuveli kantoi arkkua sydämen kohdalta.
Muistotilaisuudessa syötiin iskä suosikkia – ja itse asiassa toista ruokalajia, jota hän osasi valmistaa: hernekeittoa. Pyysimme adressien sijaan tuomaan kirjoitettuja muistoja mukavista yhteisistä hetkistä ja valokuvia. Isojen kukkalaitteiden sijasta toivimme puiden taimia, josta istutetaan muistolehto lapsuudenkotiin Lehtiniemeen. Muistotilaisuudessa kerrottiin jo iloisia tarinoita ja katseltiin kuvaesityksiä (joissa isälläni oli jostain kumman syystä jokaisessa iloinen ilme ja oluttölkki kädessä :D). Tilaisuuden kruunasivat lapsuudenystävän Kimmon puhe ja YL:n esittämä Metsämiehen juomalaulu (sori, tämä ei ole YL, ne ovat paljon parempia).
Hautajaisten jälkeen maanantaina palasin takaisin töihin. Lehdet olivat puolentoista viikon aikana auenneet puihin ja kaikkialla oli ujon vihreää. Tuomi tuoksui ja mietin, että oli ensimmäinen päivä, kun en itkenyt.
Eilen saimme tiedon kuolinsyystä. Tämä oli sen olohuoneessa seisseen nuoren konstaapelin ensimmäinen kuolemantapaus ja hän kertoi syyn äitin toiveen mukaan jo puhelimessa. ”Sydän oli kookas ja laajentunut, siinä oli sepelvaltimotauti ja kookas tuore infarkti vasemman kammion sivuseinässä”.
Suru on siitä kummallinen tuttava, että jokainen reagoi siihen omalla tavallaan. Yksi ryhtyy opettelemaan iskän kaksirivisen soittoa, toinen istuu kalliolla, kolmas menee normaalisti töihin. Mä itkin paljon, raivosin silmittömästi vuorokauden putkeen elämän epäreiluutta, istutin yrttejä ja tein loppuun opinnäytetyöni. Oppari oli oikeastaan ainut asia, johon pystyin keskittymään ja joka sai ajatukset hetkeksi muualle.
Iskä oli meistä ylpeä ja rakasti paljon, vaikka ei ollutkaan kova puhumaan tunteista. Mä sain tehdä hänen kanssaan töiden merkeissä yhteistyötä useaan otteeseen. Iskä oli myös todella ärsyttävä ja jääräpäinen välillä, sekä kertoi pääosin vain huonoja vitsejä. Hän opetti meille lapsille verkoston merkityksen ja rakkauden mieskuorolaulua kohtaan. Sekä hyödyllisiä taitoja renkaiden vaihtamisesta grillin sytyttämiseen ja lampun asentamisesta autolla ajamisen vinkkeihin. Mulla tosin on epäilys, että näiden taitojen oli alunperin tarkoitus vähentää hänen omia hommiaan. 😀
Välillä tuntuu ihan tavalliselta ja tapahtunut unohtuu. Toisena hetkenä on yhtäkkiä ihan murheen laaksossa, jos oikein pysähtyy ajattelemaan, että ei enää olekaan omaa isää. Itku ja kaipaus varmasti vielä tuleekin monta kertaa. Elämän tärkeiden hetkien aikaan. Kun kesäkuussa iskä ei olekaan veljen valmistujaisissa soittamassa tulomusiikkia vieraille. Tai saattamassa pikkusiskoa alttarille. Silloin, kun ei enää voikaan soittaa puhelimella toiselle, ja silloin kun miehet tuoksuvat savulta.
Kaikesta tapahtuneesta huolimatta pitää jatkaa eteenpäin. Tärkein oppi, jonka tästä kaikesta voi ottaa mukaansa on se, että lopulta elämä on vain laina. Kannattaa tehdä sellaisia asioita, joita tahtoo ja joista haaveilee. Ja ajatella mukavia asioita, kuten iskä aina sanoi.
Onneksi voimme todeta, että iskä teki juuri niin. Eli täyden ja hyvän elämän.
Liikuttava kirjoitus, Miina <3 Minäkin muistan hyvin isäsi, ruovesiläinen kun olen! Hymyileväksi ja ystävälliseksi persoonaksi häntä ensimmäiseksi luonnehtisin. Hän oli kuin isänsä nuorempi painos, pelimannitaitoja myöten. Kaunis idea tuo valokuvien ja muistojen tuominen muistotilaisuuteen adressien sijaan. Onhan niistä omaisille enemmän lohtua kuin toinen toistaan prameammista ja usein aika persoonattomista adresseista.
Voimia ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
– Tarja-