Joskus pääsee käymään paikoissa, joissa elämä heilahtaa hyvällä tavalla pois raiteiltaan. Kaksi kuukautta kuluneesta keväästä oli jatkuvan ihanaa ja ihmeellista seikkailua. Pala sydäntäni jäi pohjoiseen. Lähdon hetkellä auto halkoi tietä jättäen taakseen harmaaseen vaippaan kietoutuneen tunturin. Ilma oli surullinen ja niin olin minäkin. Nyt takaisin kesäisen ja vehreän Tampereen kainalossa pelkään unohtavani. Tässä summaus Levistä – sellaisena kun tahdon sen muistaa.
Tahdon muistaa sen, miltä tuntui nousta pohjoiseen lähtevään yöjunaan rinkka selässä. Muistelen sitä kuinka mieleni tuntui kevyeltä ja kuinka tunsin olevani vapaa. Ja sitä miten Levillä kaikki oli uutta ja erilaista ja seikkailu kutitti mahanpohjasta iltaisin. Kuinka ajatus liikkui tunturissa selkeänä ja kirkkaana.
Tahdon muistaa sen, miten moottorikelkkojen ääni kantautui tasaisena huminana kaukaisuudessa ja miten kirkkalta ja tummalta pohjoisen tähtitaivas näytti huoneeni ikkunasta pitsiverhojen takaa. Painaa mieleeni tarkasti sen miten toimiston tuuletin humisi ja miten lukko naksahti kiinni päivän päätteeksi.
Myöhemmin vielä ajattelen sitä, miten pohjoisen miehet tuoksuvat lumelta ja nuotion savulta. Kuinka ne ajavat moottorikelkalla karvalakki päässä ja myhäilevät hiljaa. Ja sen, että kun ne pussaavat niin ne pussaavat ihanasti. Miten ne hymyilevät salaa silmät kiinni kun niitä silittää hellästi.
Minun Levini oli tönikkävalkoviiniä, karpalolonkeroa, Cheekkiä ja Wanhassa Porossa vaihdettuja villejä suudelmia. Se oli aamujatkojen punertava itäinen taivas, täyteläisiä päiviä ja toinen toistaan upeampia auringonlaskuja. Toisaalta se piti sisällään satoja tunteja töitä, toisten ihmisten apuun luottamista ja oman paikkansa löytämistä. Sitä, että uskaltaa olla yksin.
Levillä sole matka eikä mikhän. Elämä on nyt ja tässä hetkessä. Levillä hyppäsin vieraan auton kyytiin ja kävelin kenkäni pilalle. Lähdin kun olisi pitänyt jäädä ja jäin kun olisi pitänyt lähteä. Lopetin kiirehtimisen, koska ymmärsin että jokaisen elämä kulkee omalla radallaan omaa tahtiaan ja että toisinaan myös epätavalliset elämäntapavalinnat tekevät onnelliseksi.
Minulle Levi oli Polar Meetingsin toimiston porukka. Se oli Tiikkulan naisvankilan väki: Ellu, Tiikku ja Krisse vartijoinaan Roderich ja Neo. Lasipullot jääkaapin päällä kilisivät toisiaan vasten, saunan ovi rämähti ja patteri paahtoi täysillä. Istuin keittiössä kuin pikku tyttö, kun kahvi tuhisi liedellä nokipannussa ja tädit valmistautuivat iltaan. Levillä olin työntekijä, kämppis ja varalapsi – junan tuoma etelän tyttö. Tällaisena tahdon sen muistaa.
Kommentti: ”MÄÄÄ RAKASTAN SUA LEVI!”
Onnellisuuskerroin Levillä: 5 (tietty)
Voi Miina, haikeaa <3
Ihana Miina♥
On ollut ihana lukea näitä sun juttuja. Piti mennä nukkumaan, mutta luinki nää kaikki. Mä kyllä muistan sut aina leipätiskin ihanana Miinana, joka vaikuttaa aina olevan onnellinen ja tekee samalla mutkin onnelliseksi.
Taidanpa palata tänne ensi viikollakin.
pisti miettimään, koska omassa elämässäni olen kokenut jotain tällaista. Itsellä se ei ollut paikka johon lähdin, vaan mielentila – mutta lopputulokset olivat samanlaisia. Välillä pelkään että unohdan sen, missä olen ollut tullakseni onnelliseksi. Onneksi elämä siitä välillä muistuttaa, ja Miinan blogi 🙂
Mun Levi oli Brasilian Canoa Quebrada kuluvan vuoden alussa. Vaikka reissu kesti vain kaksi viikkoa, se aika oli mahtavaa. Nytkin mun elämä hymyilee leveästi erinäisistä syistä, mutta kaipaan kyllä sitä vapaata huolettomuutta, jonka (kauko)lomilla saa <3 Pitäis muistaa myös näin arjessa löytää se sama vapaus ja luonnollinen positiivisuus sekä unohtaa roolit ja rajoitteet, joita itselleen aina joskus rakentaa. Oi että tätä sun blogia on kiva lukea <3