Liki vuosi on kulunut edellisestä postauksesta. Aikanaan blogiprojektin aloittaessani vannoin, että tämä on oma feel-good paikkani, jonne kirjoitan vain silloin, kun olen aidosti iloinen ja onnellinen. Ja niin kymmenen kuukautta pääsi livahtamaan ohi kunnes taivaankappaleet olivat taas oikeilla paikoillaan ja halusin vihdoin kirjoittaa uudestaan. Tämä postaus, rakkaat lukiani, on muistutus siitä, että toisinaan elämässä on alamäkiä, jotta taas voi päästä ylöspäin.
Kaiken kaikkiaan kuluneessa vuodessa ei ole ollut mitään sen suurempaa vikaa. Töissä sain enemmän vastuuta ja palkkani nousi. Matkustin kaksi kertaa Leville ja kerran Kanadaan. Kirjoitin toista blogia, taitoin bookletin levyyn ja tein satasivuisen Valkeakosken ammattiopiston Yrittäjyyskopit-kansion taiton sekä osallistuin sen sisällöntuotantoon. Tapasin ystäviäni keskimääräistä useammin ja sain vipin Tampereen uusimpaan yökerhoon. Aloitin uuden harrastuksen. Ostin elämäni ensimmäisen sohvan, hankin kauan haaveilemani Macin ja vietin seitsemän viikkoa kesälomaa.
Mutta toisinaan sitä on onnistunut työntämään pään niin syvälle omaan perseeseensä, että ei millään onnistu näkemään omaa onneaan.
Näin koko tilanteessa niskan päälle päässeenä olen hartaasti pohtinut syitä, jotka johtivat tähän koko tilanteeseen. Viime syksyisellä onnellisuuskurssilla (kyllä, kävin myös sellaisella) kirjoitin muistiinpanoiini seuraavan lauseen:
”Ellei ihmisellä ole aikaa tiedostaa, tuntea tai kokea miltä elämä, minun elämäni, tuntuu, hän ei varsinaisesti elä.”
Ja niinpä taisi tässä käydä vanhanaikaisesti sillekin, joka luuli jo tietävänsä muka yhtä jos toista onnellisuudesta.
Jokaisen aallonpohja on hänen itsensä määrittelemä ja tuntema, joten sieltä takaisin kipuaminen vie aikaa riippumatta murheiden koosta suhteutettuna esimerkiksi lamaan tai nälänhätään.
Mutta voi pojat. Syksy on ihana ja kuulas ja putoavat lehdet ovat upean värisiä.
Elämä maistuu taas hyvältä!
Herätkää ja muistakaa pysähtyä haistelemaan kukkasia. 🙂
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.